Isbjorn

Miinanraivausalukset vesillä

Miinanraivaus on monille Windows-käyttöjärjestelmien käyttäjille tuttua ajanvietettä saman nimisen pelin myötä, mutta puolustusvoimissa tällä termillä on vakavampi ja vaarallisempi tausta. Miinanraivauksessa ensimmäiseksi paikannetaan vihollisen asettamat miinat, jonka jälkeen ne tehdään vaarattomiksi joko purkamalla, ampumalla tai hallitusti räjäyttämällä. Miinanraivauksesta tyypillisestä vastaava armeijan aselaji on pioneerit. Raivattavat miinat voivat olla niin maa- kuin merimiinojakin. Miinojen raivaamisesta on tullut tärkeä osa rauhanrakentamisessa konfliktien jälkeen muun muassa useissa YK:n rauhanturvaoperaatioissa.

Miinanraivaus Suomen vesillä

Toisen maailmansodan aikaan eräs tiheimmin miinoitetuista alueista oli juuri Suomenlahti, ja Moskovan välirauhan jälkeen oli laajalti Suomen vastuulla raivata Suomenlahti miinoista niin, että sekä Suomen kauppalaivasto että myös Neuvostoliiton puna-armeijan laivasto pystyivät operoimaan Itämerellä paremmin, kun toinen maailmansota oli vielä käynnissä Venäjän ja Suur-Saksan valtakunnan välillä. Miinojen raivaaminen vaati suomalaisuhreja. Miinojen raivaamista varten Suomessa valmistetiin Tolkkisten telakalla kahdeksantoista kappaletta puusta rakennettuja miinanraivausaluksia, joiden nimet olivat Kuha-1–Kuha-18. Suomenlahdelle olivat laskeneet miinojaan toisen maailmansodan aikaan niin Suomi, Neuvostoliitto kuin Saksakin. Rauhanehtojen mukaan näiden Suomenlahden merimiinakenttien raivaus lankesi Suomen vastuulle. Miinoja raivattiin laajalta merialueelta vuosien 1944–1948 aikana aina Suomenlahden perukasta Ahvenanmaalle. Mukana raivaustyössä oli yli 200 alusta ja 2 000 miestä, joista henkensä tässä vaarallisessa työssä menetti 28 miestä. Yksittäisiä miinoja saaristojen tuntumasta on löytynyt silti yhä vielä tällä vuosituhannella. Miinanraivauksesta muistuttavat Kotkan Haapasaareen ja Turkuun pystytetyt raivaajamuistomerkit. Turun muistomerkki, joka on tähysmiinan kuori alustalle nostettuna, paljastettiin 1990-luvulla, jolloin tapahtumassa puhunut kenraali Adolf Ehrnrooth muistutti puheessaan, että vaarallista miinanraivaustyötä tehneet raivaajat oli unohdettu kauan aikaa sitten, eikä heille oltu myönnetty veteraanien tapaan tammenlehvämuistomerkkiä. Merimiinoja voidaan raivata eri tavalla niiden aktivointitavan perusteella. Merimiinat jaetaan tyypillisesti herätemiinoihin ja kosketusmiinoihin. Herätemiina makaa pohjassa ja reagoi monimutkaisten sensoriensa avulla ohi kulkevan aluksen rungon magneettikenttään, potkuriääniin tai molempien yhdistelmään. Kosketusmiina pysyy ankkurinsa avulla pinnan alla ja räjähtää, kun kohde koskettaa miinan laukaisusarvia. Herätemiinanraivauksessa miina räjäytetään turvallisen matkan päässä raivausaluksesta tuottamalla tarvittava akustinen tai sähkömagneettinen ärsyke miinan lähellä.

Miinanraivaus Suomen vesillä

Heräteraivaajat

Heräteraivaajia käytetään etsimään ja tuhoamaan herätemiinoja. Nämä alukset valmistetaan yleensä lujitemuovista tai alumiinista, jotka eivät ole materiaaleina magneettisia. Ensimmäisissä heräteraivaajissa oli erillinen generaattori, jolla saatiin virta aluksen raivausjärjestelmään. Aluksen perässä hinattiin ääniherätteisiä miinoja varten potkuriääniä jäljitteleviä melukohoja tai magneettiherätteisiä miinoja varten joko hinattavia puurunkoisia sähkömagneeteilla varustettuja veneitä useita rinnakkain tai koholla varustettuja kaapelilenkkejä. Potkuriääniä jäljittelevät ja sähkömagneettia käyttävät menetelmät ovat nyttemmin jääneet historiaan, ja miinojen etsintään käytetään nykyisin miinojen havaitsemista varten suunniteltuja kaikuluotainyksiköitä, jolloin aluksesta käytetään nimitystä miinantorjunta-alus. Miinat tuhotaan veden alla operoitavan kaapeliohjatun työyksikön avulla.

Kosketusraivaajat

Kosketusraivaaja edustaa miinanraivausaluksista vanhempaa tyyppiä. Kosketusraivaajat olivat suurikokoisia aluksia, joissa oli raskaat nostopuomit ja vinssit sekä paljon tilaa peräkannella raivausvälineistön käsittelemistä varten. Kosketusraivaajia käytettiin siten, että raivaaja veti perässään pitkää vaijeria, johon oli kiinnitetty erityisiä kohoja sekä syvyysleijoja, joiden lisäksi vaijerissa oli säännöllisin välimatkoin leikkureita, jotka toimivat joko mekaanisesti tai räjähdysnalleilla. Kun raivaajaan vaijerin leikkurit osuivat merimiinassa olevaan kiinnitysvaijeriin, ne katkaisivat vaijerin, minkä seurauksena miina nousi pintaan tuhoamista tai purkamista varten. Tätä raivausmenetelmää yritettiin estää tai hidastaa erilaisilla keinoilla. Esimerkiksi venäläisillä oli merimiinojen kiinnitysvaijereissa puolapyöristä rakennettu niin kutsuttu pirunlukko, joka päästi siihen osuneen raivausvaijerin läpi jättäen itse miinan koskemattomaksi. Raivausketjuja pyrittiin myös tuhoamaan räjähtävillä tai leikkurilla toimivilla esteillä.

Comments are closed.